OOKSÄÄ ÄITI HOMO? Ja muita eronjälkeisiä ajatuksia.
Alkaa olla puoli vuotta siitä, kun melkein koko elämä mullistui. Yksi mullistus vetää puoleensa monia muita. Puoli vuottahan on vain pari askelta lätäköstä toiseen, sohvalta jääkaapille, yksi lapsen lenkkarinkoko, kuntoilun aloittamisen alkukärsimysvaihe, liian pitkä sokerilakko... Tai yksi kevätsesonki, jolloin kaikki elämänkuosit pannaan uusiksi. Mikään ei oo niin kauheen justiinsa ja muutos on kasvattavaa liikettä. Ero lapsiperheessä tuskin koskaan on ihana ja helppo ratkaisu, muttei se välttämättä ole myöskään draamaa ja kärsimystä. Olen saanut paljon empaattista tukea, josta olen kiitollinen, monta "miten sulla menee?" -tiedustelua, joihin olen vastannut, että hirveän hyvin, kiitos, uskomattoman hyvin. Ei siksi, että olisi yhtäkkiä tosi helppoa, vaan siksi, että se helvetillisen vaikea päätös tuli tehtyä ja elämä voi jatkua. Siksi, että mitään kauheaa ei tapahtunutkaan, ei kenellekään meistä. Olen hyväntuulinen vanhempi, enkä enää se ahdistunut, kroonisesti kipeä...
