OOKSÄÄ ÄITI HOMO? Ja muita eronjälkeisiä ajatuksia.

 

Alkaa olla puoli vuotta siitä, kun melkein koko elämä mullistui. Yksi mullistus vetää puoleensa monia muita. Puoli vuottahan on vain pari askelta lätäköstä toiseen, sohvalta jääkaapille, yksi lapsen lenkkarinkoko, kuntoilun aloittamisen alkukärsimysvaihe, liian pitkä sokerilakko... Tai yksi kevätsesonki, jolloin kaikki elämänkuosit pannaan uusiksi.

Mikään ei oo niin kauheen justiinsa ja muutos on kasvattavaa liikettä.

Ero lapsiperheessä tuskin koskaan on ihana ja helppo ratkaisu, muttei se välttämättä ole myöskään draamaa ja kärsimystä. Olen saanut paljon empaattista tukea, josta olen kiitollinen, monta "miten sulla menee?" -tiedustelua, joihin olen vastannut, että hirveän hyvin, kiitos, uskomattoman hyvin. Ei siksi, että olisi yhtäkkiä tosi helppoa, vaan siksi, että se helvetillisen vaikea päätös tuli tehtyä ja elämä voi jatkua. Siksi, että mitään kauheaa ei tapahtunutkaan, ei kenellekään meistä. Olen hyväntuulinen vanhempi, enkä enää se ahdistunut, kroonisesti kipeä ja näköalaton taistelija, mikä tietysti vaikuttaa suoraan lastenkin hyvinvointiin. Ei elämä loppunut, vaan se jatkuu kevyempänä.

Me olemme nyt kolme muskettimurmelia, jotka selviävät kaikesta. Tämä elämä on uteliasta seikkailua ojasta kukkaniityn kautta toiseen ojaan ja siitä mudassa lipsuen taas kukaties minne.

On minulle huokaillen sanottu myös, että erohan on ihan kauheaa lapsille. Onhan se varmasti niin, en menisi vähättelemään. Älä silti puhu näin eroavalle vanhemmalle, sillä hän on jo valmiiksi paskana syyllisyydestä. Kumpi on lapselle kamalampaa, saman kodin ahdistuneet ja yliväsyneet aikuiset vai kahden kodin tasapainoisemmat ja onnellisemmat vanhemmat? Ensimmäinen malli kertoo lapsille, että elämä on ahdistavaa, toinen, että kaikesta selvitään, eikä muutokset tapa. Lapset tarvitsevat tietysti kaiken tuen ja vahvan tiedon siitä, ettei rakkaus heitä kohtaan muutu koskaan.

Uuteen elämään tulee exien nyxiä ja kaikenlaisia uusia kuvioita, joiden kanssa olemiseen liittyy avuttomuutta ja omien tunteiden ja suhtautumistapojen hakemista. Yhtäkkiä on paljon asioita, joita ei voi hallita. Hirveästi opettelua siis. Puolessa vuodessa voi tapahtua maisemien ja olojen vaihtelua kuin ruosteisessa vuoristoradassa, muttei se epävarma natina ikuisuutta kestä. Lasten on saatava olla kainalossa turvassa niin ylä- kuin alamäessäkin, sen me tiedämme pakahduttavan kirkkaasti.

Lapset näyttävät koko ajan mallia siitä, miten elämään olisi parasta suhtautua. Ja minä yritän matkia. Muistaisinpa kaiken. Puolessa vuodessa on käyty ihania keskusteluja milloin yleisessä vessassa kun oven takana on pitkä jono, milloin ruuhkabussissa ja sitten silloin tällöin vahingossa ohimennen tai silmät jo puolitangossa kainalokkain. Tämän muistan ikuisesti:

—Äiti onko niin, että saa olla semmonen perhe kun haluaa?
—On, se on just niin. Kunhan kaikilla on hyvä olla, perhe voi olla millainen vaan.
—Tuleeks sulle poikaystävä?
—En oikein usko. Mutta mulla saattaa olla joskus tyttöystävä. Miltäs se kuulostaa?
—Ooksää sitten homo?
—Joo-o, voi niin sanoa. Tosin en voi tietää, kehen joskus satun ihastumaan. Ei sukupuolella ole mun mielestä niin väliä,  kunhan se toinen ihminen on ihana.
—Okei. Voidaaks kattoo vielä leffaa tässä sängyllä? Muuttaaks se ihminen sitten tänne?
—Ei tänne kukaan muuta, tää on meidän kolmen muskettimurmelin koti. Ja te kaks ootte aina mun tärkeimmät pusupäät.
—Okei homo. Tehäänkö poppareita?