Lapseni haluaa ostaa uuden äidin

Nypin vessan peilin edessä valkoisia hiuksia päälaeltani, kun lapsi tiedustelee keittiöstä huutaen, että paljonko äidit maksaa, mää haluan uuden. Meneekö yli viidenkympin? 

Päätän alkaa ystäväksi valkoisten jouhieni kanssa, sillä niitä ei pois enää niitetä, nuoruus meni jo. Onhan ne sitäpaitsi jotenkin... Öö... Avantgardistisia. Niin, että uus äiti. Huudan takaisin, että vähän kulahtaneita saattaa kirppikseltä löytää, mutta jos etsinnässä on virtaviivainen ja tosi kiiltävä, kannattaa jatkaa säästämistä. Ja muuten, mikä pännii? Ootko suuttunut jostain?

Älä ärsytä, se huutaa ja painelee huoneeseensa, tulee minuutin päästä avaamaan oven Pentti Niemiselle, joka tahtoo mukaan eristäytymään. Oi saisinpa tulkintalaitteen, jonkun ajatusten suoratoistomekanismin, jotain. En halua olla ärsyttävä, vintin peränurkkaan työnnettävä kirppiskama. Haluan olla huippuäiti, kiiltävä megadeluxe-malli ja huipputuote, jota halutaan esitellä, koska se on vaan niin pähee.

Ei kukaan sano "pähee" tällä vuosikymmenellä. 

Menen kysymään Kummasukalta, mikä meininki askarteluhommissa. Älä ärsytä, se murahtaa ja menee muuriksi piirustus-liimaus-leikkaus-kimallus -hommansa eteen, etten näe, mitä se on tehnyt.
Mee pois, sää et saa kattoo tätä. Viimeksi kun sain katsoa, se oli väsännyt maailman hienoimman tarinan kerrostalosta, joka lähtee kävelemään ja sille kasvaa nenä ja se päätyy mereen uimaan. Voi olla, että kehuin ihan liikaa, kun menin niin sekaisin innostuksesta. Kiihkeän innostunut äiti on ärsyttävä.

Selvä. Tarkistan ohimennen peilistä, onko niitä valkoisia jouhia ihan oikeasti niin paljon vielä nyt neljän minuutin kuluttua edellisestä tarkistuksesta. On, tässä valossa enemmän kuin hämärässä vessassa. Hei ystävät, pinnistän niille tekohymyn, sellaisen "hyväksyn itseni tällaisena kuin olen, perkele, kun ei tässä muitakaan vaihtoehtoja ole tarjolla, mutta värjään teidät piiloon heti kun on varaa, odottakaa vaan" -irvistyksen.

Eikka tulee huoneestaan Pentti Nieminen kintereillään. On mulla se viiskymppiä, jonka sain synttärinä, se sanoo ja kaatuu sohvalle. Pentti hyppää sohvan selkänojalle kannustamaan. Silläkö sää ostaisit uuden äidin, minä kysyn ja istun viereen, millaisen äidin sää haluaisit? Sellasen, joka ei olis ärsyttävä, vastaa pieni pienellä äänellä. No mikä mussa on ärsyttävää, rakkaani, kysyn ja otan riskin silittäessäni vähän pientäisoa jalkaa. Sää, kun sää oot tommonen ja puhut mulle.

Etkö sää haluais, että mää puhun sulle? Olisinko mää sit vähemmän ärsyttävä, jos en puhuis ollenkaan? Eikka miettii hiljaa, hipsuttaa kissaa, työntää pientä isoa jalkaansa vähän lähemmäs. No et kai, olisit sää varmaan yhtä ärsyttävä kuitenkin. Mitä pahaa ruakaa tänään on?

Ei se oo niin justiinsa. Ei mikään oo niin kauheen justiinsa.

Piti olla linssikeittoa, mutta muistin, että se on liian ärsyttävää, eikä sitä kukaan syö, joten on kalapuikkoja ja parsakaalia. Fileepuikkoja kuitenkin, koska olen minä sen verran deluxe.

Terveisin Tiina.