Tulta päin, meillähän on kivaa!

Hiiop, uusi heilani, liikunta, huutelee nykyään kuulkaa jo aamusta. Jos se joskus aiemmin yritti jotain köhistä eteisestä, työnsin oven kiinni ja käskin sen painua riivaamaan niitä jotka jaksavat, mutta hahaa! En enää. Ainakaan joka kerta. Niin vakavissamme tässä jo ollaan, että ihan melkein odotan hetkiä liikunnan kanssa. Suin päin ei heittäydytä toistemme syliin, mutta tutustumisvaihe vaikuttaa lupaavalta ja toivon pitkäkestoista kumppanuutta.

Uusi heila tuo mukanaan suhteeseen väistämättä muitakin, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Liikunnan anoppi on särky, joka tunki samantien väliimme joka tilanteeseen. Aion kesyttää sen. Laitan piikkimatolle makaamaan säännöllisesti, annan lämpöhoitoa, rentoutan. Opettelen sietämään sen sinnikästä ja provosoivaa läsnäoloa. Se käskee jättämään liikunnan, koska mehän emme sovi yhteen ja tämä hengailu johtaa kuitenkin taas kipuihin ja sellaiseen jäykkyyteen, että kukaan ei kohta enää halua puhua kenellekään ja vaan maataan kipeinä ja napsitaan nappeja.

Monen asian kesyttäminen tuntuu ajankohtaiselta. Sitä kai suuret mullistukset elämässä teettävät, että kun huomaa jäävänsä henkiin ja olevan oikeastaan varsin voimissaan, alkaa tehdä mieli tunkea uskallusta muillekin asioille, jotka ovat kiusanneet tai kutsuneet, muttei ole ollut pattereita ottaa niitä tarkasteluun. Vaikkapa autolla ajo. Minulla on ajokortti ja saisin joskus auton lainaksi, mikä olisi erittäin hauskaa ja avartavaa. Saisin lähteä seikkailemaan helposti, heittää lapsoset takapenkille ja mitä sitä nyt ihmiset tekevät, joilla on auto.

Mutta kun en uskalla. Pelkään pirusti, että liiskaan jonkun tai teen liikenteessä muuta kauheaa, kuten vaihdan paniikissa kaistaa keskellä risteystä tai sillä tavalla. Oi autokoulumuistot. Kesyttää pitäisi siis tämäkin. Autoilu on tietysti hupaisasti ristiriidassa edelliseen haasteseen, liikunnan kanssa styylailuun, mutta ei kai pahasti. Voisi ne yhdistääkin. Kuljettelisin vaikka uimapukua tai kävelysauvoja takapenkillä ensi alkuun, niin ei olisi pelkoa lasten kanssa kolaroinnista.

On mahdollista keskittyä välillä miettimään näitä uusia suuntia, koska pikkutontut näyttävät tulevan toimeen uskomattoman hyvin uuden puoliviikkosysteemin kanssa, ainakin toistaiseksi. Odotin raivoa ja itkua, mutta meillähän on kivaa. Mitä ihmettä?

Tulta päin! Kehotti ystäväni. Kuvassa olen minä ensi kesänä menossa niin sanotusti tulta päin. Terkut nyt ensin kotisohvalta Tiinalta, Eikalta, joka sai ananastukan ja Kummasukalta, joka piirtää kirahvipuku päällä taukoamatta ja Pentiltä, joka edelleen istuu komerossa tonnikalapurkin vieressä.