Lavastustaidoista ja ilokasoista

Tervetuloa, täällä sitä totutellaan uuteen kotiin ja elämään! Pään sisäinen tila on kuin vallitseva sää:  eilen pelkkää aurinkoa ja tänään pimeyttä ja räntää. Makaan uudessa kodissa jätesäkkien ja laatikoiden keskellä ja tuijotan Marie Kondoa. Ihanan pervoa, eikö? Vähän niin kuin urheilun katsominen sipsipussi sylissä. 

Sain Netflixin toimimaan, joten pitkällähän tässä jo ollaan. En ole vuosiin juurikaan telkkaria katsonut, mitä nyt tietysti Pikku Kakkosta. Muistan hämmentävän hetken yksin kotona kauan sitten, kun päätin katsoa jotakin ja laitoin sitten automaattisesti Pikku Kakkosen pyörimään ja vasta puolivälissä tunnaria tajusin, että nonni, nimenomaa oli aikomus katsoa kerrankin jotain muuta. Ei sillä, etteikö Pikku Kakkonen olisi mestarillisesti koottu. 

Tämä KonMari-Marie voisi nyt mielellään tulla tännekin. Mutta tuo viikkaaminen on pelottavaa, sitä en anna tehdä. Matkin hurmaavaa Marieta ja tervehdin ja kiitin uutta kotiani siitä, että saan asua sen lämmössä.

Lapset tulivat ja sitten ne jo menivät. Oli intensiivistä. Nukuimme vierekkäin, iso luki meille iltasadun. Kerrostalossa on kivaa, sanoi toinen, ja mä en tykkää, huokaisi toinen. Testattiin leikkipaikat lähimaastossa ja koluttiin metsää. Olisin nauttinut, jollen olisi ollut oikeastaan niin hermona siitä, miten pikkutontut sopeutuvat ja tuleeko tästä eestaas ramppaamisesta mitään. Hetken olin synkeä ja sitten taas tuntui, että kaikki sujuu mainiosti. Miten teillä muilla osaviikkovanhemmilla elämä toimii?

Nyt just en osaa sanoa, että ei se oo niin justiinsa. Pitää antaa aikaa kaikelle. 

Sitten tuli hiljaista. Alkoi isän vuoro. Pentti-kissa ja minä, Netflix ja hommat, jotka odottivat. Koti. Sen pikkuhiljainen laittelu ja koristelu on rauhoittavaa. Samastun Indonesiassa elävään majalavastaja-lintuun, joskin sisustelen vain itseäni ja lapsia varten. Sellainen tyyppi on majalavastajalintu, että se koristelee kuhertelurakennelmansa edustan monivärisillä kukilla ja vaikka roskilla, kunhan väri on hyvä. Se saattaa kantaa vaikka cocis-tölkkejä ja klemmareita ovensa eteen. Olen vähän hillitympi, mutten paljoa.

On outoa ostaa ruokaa vain itselle. Olla itsekseen ja spontaani. Tuosta vaan pääsin lähtemään pikaretkelle Helsingin Lapland Hotels Bulevardiin kuningattareksi, kauaksi tavallisen elinpiirini touhusta ihan johonkin muuhun. Olin ensimmäistä kertaa bloggaajien päivässä mukana, ja kyllä oli tämä miljöö taianomainen kokemus, ruuasta puhumattakaan. Ihan kuin pohjoisen hillitty versio majalavastajalinnusta olisi taikonut hotellin ja ravintolan harmonisen kauniiksi pieniä kuusenkerkkävoipähkinä-kippoja myöten. 

Vierailu johti siihen, että nyt on pakko asetella kotisyötävätkin niin kauniisti, että tulee hetkeksi hurmaantunut olo ja ruoka maistuu paremmalta. Majalavastajalinnun heila muuten myös maistelee sulhasensa rakentaman majan seiniä, ajattele. Nämä nerot todella osaavat vedota kaikkiin aisteihin.

Opettelen keräilemään pikkuasioista hyvää mieltä. Olen ennenkin osannut nauttia pienistä, mutten vartavasten oikein tarkoituksella keräillä ja rakennella hyvänmielen väripilkkuja. Mitkä on sun helposti toteutettavia minikeksintöjä arjen ilahdutukseen? Yksi uusista suosikeistani on tuo pinkki muoviflamingo ikkunalaudalla. Kyllä. Siinä se hilpeässä mauttomuudessaan rinta rottingilla naureskelee räntäsateelle. Samastun siihenkin, ja sen näkeminen ikkunalla ilostuttaa kroonisesti.  

Hillittömiä ilokasoja sullekin toivottaa Tiina, flamingo ja ruokakaapissa määkyvä Pentti.