Vain Pentti Nieminen kainalossa

Niin tämä arki kulkee, että kahvimuki kaatuu sohvalle ja perkeleet pääsee suusta ja pelästynyt kissa puree nilkkaan juuri kun sitä yrittää olla super-deluxe-äiti ja polvistua lattialle kiinnostumaan lapsen legorakennelmasta ihan rauhassa muka, vaikka olisi jo kiire bussiin ja tarhaan ja sinne ja tänne. 

Ja kohta pieni pukemisenvihaaja venyy kurahousut päässään pitkin eteistä kuin kuolinkamppailussaan kärvistelevä primadonna, ja superäiti puree kieltä verille, kun tajuaa, että kissarakas on käyttänyt päiväkotireppua vessana ja bussi meni jo ja paita haisee hieltä. Taas.

Arki on rakastettavuudessaankin hiljaista luopumista niistä lupauksista, joita itselle tuli vanhemmuudesta annettua, narulla tanssia toisessa kainalossa lapset ja toisessa yksinolon ja rauhan kaipuu, alla pelottava huonouden tunne ja riittämättömyyden kuilu.

Dramaattista, eikö? Juuri sitä elämä minusta nyt on: draamaa nonparellikuorrutuksella, yhtä sählinkiä ja iloa sotkumytyssä. Sinä, joka jo suoritit ruuhkavuodet ja selvisit syyllisyydestä ja riittämättömyydessä piehtaroinnista, miltä arki nyt tuntuu? Tuliko vapauden huuma vai outo tyhjyys? 

Ihan pian asun puolet viikoista yksin. Tai kaksin takkuisen Pentti Niemisen kanssa. Mielikuvitukseni on pelottavan tehokas, mutta aikaan, jossa herään aamulla uudessa kodissa vain Pentti Nieminen kainalossani, se ei riitä. 

Ei se ehkä oo niin justiinsa. Pentti on hyvä kissa ja elämä opettaa, eikö?

Terveisin Tiina sotkuisen keittiönpöydän ääreltä muovailuvahaa kynsien alla ja kahvimuki sylissä.