Muista sitten valehdella!

Vanhemmuusuran aikana on käyty monta keskustelua puolison ja äitikollegoiden kanssa aiheesta ”Miten puhua lapselle asioista rehellisesti, mutta ikätasoisesti ja pelkoja kasvattamatta”. On päädytty joka kerta tähän: ”Kerro melko totuudenmukaisesti, mutta valehtele osittain ja jätä melko paljon kertomatta”. 

Isomman ollessa pieni, puoliso muistutti minua jatkuvasti siitä, etten voi olla hirveän rehellinen kertoessani maailmasta neljävuotiaalle. Että kun se kysyy terminaalissa, että voiko meidän risteilylaiva upota, niin sille ei sitten selitetä, että no periaatteessa voi, kun upposihan Titanic ja Estoniakin, mutta hauskaa matkaa hei! 

”Ei. Sä vastaat lapselle, että ei voi upota, piste,” muistutti puoliso. ”Ai niin, tosiaan”, muistin minä. ”Mikä mua vaivaa? Minähän selitän asioita tuolle muksulle niin, että se tukehtuu kauhuun ennen kuin täyttää viisi!  Millainen äiti mä oikein olen?” No en nyt ihan oikeasti onnettomuuksia listaisi, mutta läheltä kuulkaa liippaa, uskokaa vaan.

Opin hiljalleen. Purin kieltä. Muistin, ettei pienen kuulu kaikkea tietää. Mitä minä sillä liiallisella opettamisella tavoittelin? Vieläkin välillä lähtee into lapasesta, kunnes huomaan lapsen ilmeestä, että voisin olla hiljaakin. On kai ollut sellainen puolitajuinen luulo, että tontut selviävät elämästä helpommalla, kun saavat mahdollisimman paljon tietoa jo varhain. 

Paitsi, että oma tiedonjano se taitaakin olla kyseessä, ja oma tarve. Kyllä ne kysyvät, kun haluavat tietää, toivottavasti. Ei ole pakko tunkea Titanicia ja ilmastonmuutosta kehiin, kun on kivaa. Note to self: Kun lapsi lentokentällä kysyy, voiko kone tippua, muista nyt herrantähden valehdella!

Jos sulla on sama nappi kaakossa, kuin mullakin näissä rehellisyysasioissa, niin tässä on harjoituksia. Suluissa se spontaanisti suuhun tunkeva vastaus, jota EI saa päästää ulos:

Lapsi: ”Onko Suomi turvallinen?”

Aikuinen: ”On. Täällä on hyvä elää.” (Meillä on niin pelottava hallitus, ettei täällä kohta kellään hyvin mene.)

Lapsi: ”Voinko mä kuolla?” 

Aikuinen: ”No et vielä hirveen pitkään aikaan kultaseni, sähän voit elää vaikka satavuotiaaksi!” (Voit hyvinkin pian, jos  kaahaat suoraan pihasta tielle ja kiipeilet puun latvaan. Mieluiten voisit istua sohvalla kunnes täytät kolmekymmentä.)

Lapsi: ”Et kai sä syönyt sitä jätskipaketillista, joka eilen ostettiin?”

Aikuinen: ”Kuule, unohdin sen kassiin kuistille ja se suli syömäkelvottomaksi, anteeksi. Ostan tänään uuden.” (Söin sen heti kun sä nukahdit.)