Mitä me nyt tehdään?

Täällä eletään veitsen terällä ja kauhun kuristus kurkussa. Yritetään väistellä liian lähellä vääjäämättömänä väijyvää totuutta. Pakko olisi äkkiä keksiä varasuunnitelma, sillä 

taaperon maailman tärkein unilelu hajoaa ihan kohta.

Minä hetkenä hyvänsä Hauva katoaa tomuksi, emmekä ole mitenkään varautuneet siitä selviämiseen. Ei ole korvaavaa tuotetta, eikä Hauvaa voi enää korjata, kun se on käytännössä hengenhädässä toisissaan roikkuvia rihmoja ja epämääräistä sisusmömmöä. 

En ole pitkään aikaan uskaltanut pestä Hauvasta muuta kuin hännän, sen haisevan pikku lärpäkkeen, jota taapero kiihkeimmin nytistelee kädessään, ja jota pitää ilon ja surun kohdatessa pitää nenää vasten samalla kun peukalo on suussa. Hauva on koko ajan kädessä päiväkodissa, ulkona sen täytyy roikkua taskussa niin, että sen pää näkyy, ja yöllä se tietysti on kiinni naamassa. Sille kerrotaan kaikki asiat ja sen mielipidettä kysytään. Ja se on likainen.

Kangaslötkö on kumpaankin suuntaan toimiva, loistava propagandaväline: ”Hauva on hirveän väsynyt, kato kuinka se ihan torkahtelee istualleen, kyllä teidän kuule pitää mennä nukkumaan”, minä sanon. ”Hauvan mielestä tämä ruoka on ällöttävää, eikä se aio syödä sitä yhtään. Hauva haluaa jätskiä”, sanoo lapsi. Osataanko me edes kommunikoida ilman sitä haisevaa pikku karvapötköä?

Sehän on kuin osa lasta, persoona ja perheenjäsen ja järkyttävän paniikin aiheuttaja niinä iltoina, kun se on piiloutunut kattilaan tai leluauton takakonttiin ja sitä huudetaan ja rukoillaan tulemaan piilostaan, että lapsi saisi nukuttua.

Meille on kehittynyt yliaistillinen vainu Hauvan löytämiseksi milloin mistäkin, kerran hotellin leikkihuoneen pehmoeläinlaatikosta, toisen kerran löytötavaratoimistosta. Ja nyt se elämää suurempi haisuli vetelee aivan viimeisiä olemassaolon henkäyksiä, MITÄ me tehdään? Ei ole kokemusta unilelun traagisesta hiipumisesta, kun isommalla lapsella ei ollut näin tärkeää unilelua, eikä ollut minullakaan. Oli vain tavallisia unikavereita, ei yhtä THE Unilelua, syntymästä saakka kainalossa vanunutta, puhkirakastettua ystävää.

No okei, on minulla nykyään unilelu. Ikean hymyilevä possu. Eikä se oikeasti ole kainalossa ergonomian takia, vaikka niin väitänkin, vaan siksi kun se on ihana. Muttei se ole Hauva. Pystyn menemään ulos ilman sitä ja jotenkuten osaan kohdata hankaluudetkin ilman possua. Osaako taapero? Pitäisikö sitä pohjustaa jotenkin hauvattomaan tulevaisuuteen?