2-vuotiaalla on asiaa!

Havahdun johonkin kolinaan ja yritän nähdä pimeässä kellon. 6.15. Humahdan takaisin ihanaan uneeni, kunnes taas jokin herättää. Alistun ja vedän korvatulpat pois nukkuvista kuuloelimistäni. Kuuluu ähinää, kolinaa, kaapista vedetään laatikkoa lattialle, höpinää ja paljaat varpaat lautalattialla, töps töps. 

— TADAAAAAAA! Pikkutyyppi huutaa riemuissaan vieressäni, täynnä kaikkea sitä uuden aamun onnea ja energiaa, jota aina kadehdin.

— Helää äiti, helää! Mää laitoin kalsalit ja tää paita tulee kans, mää lakastan tätä (kukallinen t-paita). Laitakko mulle ohjelman, jookojookojooko, tässä on kaukosäätin. Miksi et helää! Venyttele äiti näin. 

— Huamenta keittiö, miksi sää oot pimeä? Me tultiin syämään aamupalaa, olekko sää iloinen? Keittiö! Vastaa mulle! Pikkutyyppi huutaa ja laittaa tuhahtaen kädet puuskaan.

Minä (haukotellen): — Huomenta ystävät, tervetuloa vaan, nukuitteko hyvin?

— Joo! Mää näin unen, että koila muuttui tinosaulukseksi. Ookko sää nähny sitä unta keittiö? 

— Kolme pientä elepanttia maaaaalssi näin… Bussissa raikaa, kun pikkutyyppi laulaa rattaissa pehmokoira kainalossaan. Tavallinen matkamme kestää vain 10 minuuttia, mutta siinähän ehtii saada juttukavereita ja tehdä hienoja huomioita. Joskus mietin, pitäisikö sitä muodon vuoksi vähän kiusaantua, mutta sitten päätin vain nauttia. 

— Sailaala! Isi antoi äitin mahalle siemeniä ja mää söin ne ja menin tonne syntymään. Mää en osannu mitään puhua enkä laulaa. Nymmää oon iso. Mää oon kaksi ja puali vuatta, hän ilmoittaa selvyyden vuoksi vieressä seisovalle. — Minkä vanha sää oot?

Unta odotellessa on otollinen hetki virittää väsyneen äidin kanssa suuria pohdintoja:

— Miksi mulla ei oo häntää? Uninen pyjamaolento kuiskaa vaativasti peiton alta. 

— Mää haluaisin hännän. 

— (Haukotus) Äiti anna sun naama. Saanko mää silittää sun otsalyppyä? Määkin haluaisin  semmosen lypyn. Mun valpaat nukkuu jo… Toi on äitivalvas ja toi on koilavalvas… 

—(Kääntää kylkeä) Nää solmet ei nuku, ne menee tonne piiloon pomppimaan… Emmää jaksa nukkua viä (Silmät lumpsuvat ja jäävät kiinni.)

Muistaisinpa jokaisen hetken ja suuren sanan, osaisinpa aina kuunnella.