Vaiheita

Istun harvinaisen hiljaisessa talossa ja tuijotan ikkunan läpi kuralätäkköä, muistelen menneitä. Vaiheita tulee ja menee, kuten tiedätte, ja juuri kun meinaa tajuta, missä nyt mennään, lapsi hyppää seuraavaan vaiheeseen. Jokin ennakkovaroitus olisi suotavaa saada. On ikävä Pekka-vaihetta.

Pekka oli omnipotentti ja pelkäämätön sankari, joka liikkui valoa nopeammin ja tiesi aina vastauksen kaikkeen. Pekka se oli kaikkien mielikuvituskavereiden deluxe-versio, joka ei ikinä pettänyt. ”Mä soitan kyllä Pekalle”, lapsi uhkasi, kun homma ei ollut mieleen. ”Se on nyt Australiassa, mut vartin päästä se tulee laittaan sun jalkoihin kiihdytysmoottorit, kun sä oot niin hidas.” ”Miten muka ei Marsiin voi mennä? On Pekkakin siellä ollut!” 

Välillä mahtava Pekka oli niin tiiviisti mukana päivän touhuissa, että aloin itsekin ihan melkein nähdä sen. Bussimatkoilla keskustelimme myös Pekan kanssa, tietysti, ja herätimme ehkä hermostuneita mietteitä muissa matkustajissa. Samalla bussilla säännöllisesti kulkevat saattoivat kyllä muistaa sen edellisen vaiheen, jossa minun piti puhua Autot-leffan Marttina leveää tamperetta, joten siirtyminen pois siitä vaiheesta oli taatusti plussaa. 

Aika usein inhosin Pekan nohevaa viisastelua, jotain rajaa tietämiselläkin hei. Joojoo, ainoana maailmassa olet käynyt herättämässä muumioita henkiin, uskotaan. Olet tutkinut jokaikisen hyönteisen ja planeetan, okei. No mutta et varmana osaa keittää kunnon kahvia? Ai kävit kahvikoulun viime viikolla? No sillai si. Aargh.

Minäkin haluan oman Pekan! Aina, kun joku olisi eri mieltä tai kiilaisi kassajonossa, ei muuta kun soitto Pekalle (tai voisi se olla vaikka Pirkko) ja tilaa tulee. Ihan turha vikistä kuulkaa, ettei Pirkko muka ehdi jääkarhujenpelastusasemalta  tähän tilanteeseen alle minuutissa, kattokaa vaan. Nonni, sieltähän se jo tulee! ”Ai neljäs santsikuppi ei muka kuulu hintaan? Kysytääs Pirkolta, ootappa hetki.”

Kaikki kehittyy, mielikuvituskaveritkin tietysti. Omani 80-luvulla oli ihan nössö Pekkaan verrattuna. Sen nimi oli Soili ja se asui penaalissa. En kerro enempää. Mutta voisin itseni kanssa aloittaa sellaisen vaiheen, että kun hommat ei suju, ylimaallisen viisas ja kannustava Pirkko hyppää työpöydälle kehumaan minua (miksi se puhkeaa laulamaan ja näyttää Sound of Musicin Julie Andrewsilta?)

Näitä tyyppejähän kannattaaa kehittää oikein liuta eri tarkoituksiin, ajatelkaa nyt, oma hurraustiimi koko ajan mukana! ”Jaa mä olen ihan tyhmä äiti? Kysyppä Pirkolta! Sen mielestä mä olen mutsi deluxe!”